Se on vihdoin ohi!

Perjantaina oli vihdoin pitkään haaveilemani viimeinen työpäivä. Viime viikolla suunnittelin, että olisin lähtiessäni iltapäivällä hihkaissut kaikille heit ja yrittänyt lähteä liukkaasti ilman suurta dramatiikkaa. Firma järjestää läksiäispippaloita erittäin harvoin, mutta minun kohdallani näköjään tehtiin poikkeus (luultavasti työntekijöiden vaatimuksesta) ja maanantaina kehoituksen järjestää eläinten hoito illaksi.

Olen äärimmäisen harvoin ollut missään firman pippaloissa tai tapahtumissa ja huomion keskipisteenä oleminen on vieläkin pahempaa. Sulattelin läksiäistietoa vuorokauden verran ja tulin siihen lopputulokseen, että suostun vain ja ainoastaan tämän työporukan vuoksi, ja koska asia tuntui olevan heillä niin tärkeä. Ulkomuotoni on muuttunut vuoden aikana melkoisesti, olen laihtunut 11 kiloa ja ylipainoisesta on tullut normaalipainonen ja 2 vaatekokoa pienempi. Olen tämän kokoinen ollut viimeksi n. 16 vuotta sitten, pojan syntymän jälkeen. Nautin kyllä uudesta ulkonäöstäni, mutta olisin kyllä mieluummin pitänyt mieheni ja ylipainoni. Joka tapauksessa, vaatteiden tilanne on todella huono: kaapit ovat täynnä ikivanhoja, kulahtaneita ja liian isoja vaatteita. Jonkin verran on jäljellä pieneksi jääneitä, vähän käytettyjä vaatteita, jotka on nyt otettu uudelleen käyttöön, mutta mitään juhlavampaa käyttökelpoista ei ollut. Inhoan suunnattomasti vaateostoksia, mutta nyt ei ollut enää vaihtoehtoa…

Kävin siis torstaina kollegan kanssa mekko-ostoksilla ja löysimmekin juuri minun näköisen ja monikäyttöisen mekon. Hämmästyin, kun vedin päälleni ”liian pienen” mekon ja se sopi kuin valettu. Samasta paikasta lähti mukaan mekkoon sopiva kaulakoru, jota en kyllä olisi itse osannut yhdistää mekkoon. Onneksi oli tyylitaitoinen ihminen mukana 🙂 Perjantaina kävin vielä lounaspaussilla ostamassa ranne- ja korvakorut toisen shoppailuassistentin kanssa.

Iltapäivällä kahviteltiin ja kilisteltiin samppanjaa (ihan oikeaa samppanjaa). Sain firmalta läksiäislahjaksi (ennakkotapaus!) upean kynttelikön kiitokseksi reilusta 7 vuodesta ja työntekijöiltä lahjakortin hemmotteluhoitoon (kun olen kuulemma heidän jäljiltään hoidon tarpeessa :)). Lupasin varata ajan heti ensi viikon alussa. Kilistelyn jälkeen lähdettiin syömään. Syötiin hyvin, juteltiin ja naurettiin paljon. Minulta kysyttiin, että miltä nyt tuntuu, onko haikea tai helpottunut olo. Mietin hetken ja vastasin rehellisesti, että olo on riemukas. Välillä kauhistuttaa, kun ei ole uutta työpaikkaa, mutta hetken päästä on taas hyvä fiilis. Pysyttelin selvinpäin ja katselin, kun muut kittasivat viiniä.

Lähdin ajoissa, sillä halusin, että kaikki siihen työpaikkaan liittyvä loppuu sen vuorokauden aikana. Pari ystävyyssuhdetta jatkunee tämänkin jälkeen, mutta muuten oli laitettava lopullinen piste paikoilleen. Köröttelin bussilla kotikaupunkiin ja huristelin autolla loppumatkan kotiin. Rentouduin sohvalla koira kainalossa, join kokonaisen siiderin ja nautin olostani.

Pieni ihme

Kissat menivät vanhemmilleni hoitoon lomareissuni ajaksi. Tai niin oli tarkoitus… Kissankutaleet päättivät livistää sieltä ennen juhannusta. Sen vuoksi lyhensin lomaani viikolla. Toivoin, että kissat olisivat pysyneet maisemissa ja olisivat ilmestyneet, kunhan näkisivät tai kuulisivat minut ja Bellan. Niin ei käynyt.

Soitin löytöeläinkotiin, mutta kumpikaan ei ollut siellä. Jätin molempien tuntomerkit. Kyttäiltiin lehti-ilmoituksia, hälytettiin sukulaiset, ystävät ja kumminkaimat pitämään silmät auki.

Ei mitään johtolankaa ja aikaa myöten aloin olla varma, ettei niitä enää nähdä. Appiukko oli vakuuttunut (tai ainakin esitti olevansa), että ne ovat löytäneet uudet kodit.

Tiistai-iltana löytöeläinkodista soitettiin ja kerrottiin, että vanhempi kissa on saattanut löytyä. Soitin saamaani numeroon ja verrattiin tuntomerkkejä. Pakotin itseni pysymään skeptisenä, kunnes löytäjä kertoi läntistä nenän päällä. Silloin tiesin. 🙂

Kävin hakemassa kissan kotiin. Matkalla vetistelin aika lailla. Tuntui siltä kuin vihdoin kaiken paskan jälkeen tapahtui jotain hyvää. Onhan minulla ollut Bella kaverina koko ajan, mutta siitä huolimatta on mieli pysytellyt aika mustana tässä viime aikoina.

Kisu oli todella laiha ja väsynyt oltuaan teillä tiettymillä puolentoista kuukauden ajan, mutta syliini päästyään alkoi heti kehrätä. Kotiin päästyään se juoksi suoraan ruokapaikalle. Siitä lähtien se on vain syönyt ja nukkunut, nukkunut ja syönyt. Ja käynyt pari kertaa sylissä kehräämässä 🙂 Hämmästyttävää, miten nopeasti Kisu on saanut fyllinkiä luittensa ympärille.

En tiedä, että uskallanko enää toivoa, että toinenkin karkulainen saataisiin kotiin.

Ajonestolaite

Säälittävää…

Lähdin koiran kanssa matkaan keskiviikkoiltana. Ajoimme Turkuun, Ruissaloon, jossa piipahdimme pikaisesti serkun veneellä iltalenkin aikana. Yö oli tosi rauhaton ja heräsin tunnin välein. Kävimme veneellä aamukaffella ennen matkan jatkumista.

Ajelimme ylöspäin 8-tietä ja varmistin jossain vaiheessa, että Sillankorvan leirintäalueella Evijärvellä on vielä tilaa. Kroppa ja mieli huusi vastalauseita, mutta en kuunnellut vaan jatkoin matkantekoa. Tuuli otti välillä tosi kovasti autoon ja itsas koko ajan joutui tekemään korjausliikkeitä, jotta auto pysyi tiellä.

Tarkkana sai siis olla, mutta pidettiin tarpeeksi usein pausseja, joten hyvin jaksoin, vaikka koko ajan oli ajatuksissa, ettei mitään saa tapahtua minulle, sillä nyt ei ole enää toista kuskia. Vain minä ja jos mulle tapahtuu jotain, vaikka nilkan nyrjähdys, niin matka loppuu siihen.

Tilaisuus muuten tekee ihan oikeasti varkaan… Köröttelin parisenkymmentä kilsaa rekan perässä rauhallista tahtia. Parit ohituskaistat tuli vastaan, mutta annoin henkilöautojen mennä ohi ja keskityin pysyttelemään omalla kaistalla ja saamaan rekkaa kiinni. Kun myöhemmin tuli piiiiitkä suora eikä vastaantulijoita, niin painoin kaasua ja lähdin ohittamaan. Adrenaliini vain virtasi suonissa, kun yritin saada 3,8 tonnista autoa kiihtymään (ja pysymään tiellä) ennen kuin suora loppuu tai tulee vastaantulijoita. Jumatsuka, että voi täysperävaunurekan ohittaminen viedä aikaa… Mun imuun lähti kaksi henkilöautoa ja suorastaan hypin kaasun päällä, jotta nekin (hullut) ehtisivät ohittaa. Rauhoittelivat vissiin hermojaan nekin kuskit, kun jäivät pitkäksi aikaa köröttelemään mun taakse 😀

Päästiin hyvissä ajoin perille Evijärvelle, leiriydyttiin ja lähdettiin lenkille. Viime yönä en muutn herännyt kertaakaan! Aamulla ponkaistiin ylös normiaikaan, 6:48. En malttanut edes jatkaa unia vaan keitin kaffet koiran käytön jälkeen.

Aamupäivällä käytiin kylällä ostoksilla (mitään en oikeasti tarvinnut), mutta tulipahan tehtyä kunnon lenkki ja lievitettyä ahdistusta, jota tämä paikka vähän aiheuttaa. Täällä oltiin viimeisenä yhteisenä kesänä viimeinen yö isännän viimeisellä reissulla. Oliko tyhmää valita tämä paikka? Oli.

Lenkin jälkeen syötiin ja vedettiin pitkät päiväunet. Sen jälkeen olen syönyt, uittanut koiraa, lenkkeillyt, kuluttanut aikaa ja toivonut tämän päivän olevan ohi.

Mutsi soitti jossain vaiheessa ja kertoi heidän vievän pojan katsomaan kokkoa meidän ”kotirannalle”. Fiilikset tippuivat nollille sillä hetkellä ja ajatukset/muistot ovat vainonneet siitä lähtien.

Päivä on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Ajankohta on vaikea, ja paikka myös. Juon siideriä yksinäni ja piileskelen autossa. Pihallakaan ei voi olla, kun itikat kuppaavat. Aikaisemmin mun ei tarvinnut murehtia niistä, kun ne olivat aina isännän kimpussa. Sain aikaisemmin kesän aikana vain pari itikan puremaa, nyt niitä on pari päivän aikana kertynyt parikymmentä. Näköjään kelpaa tupakoiva miinusverinen, kun ei ole tupakoimatonta plussaa tarjolla.

Olen päissäni kuin käki tanssilavan vieressä juhannusta juhlivilta piilossa. Naputtelen blogiin ja tuijotan töllöä. Säälittävää, eikö? Olkoot. Se on mun elämää tänään.

Lomalla!

Loma on alkanut! Hämmästyttävää. 1 tiimiläisistä jäi sairaslomalle viikko sitten perjantaina, joten olin hyvin epävarma lomani alkamisesta. Ehkä olisi ollut parempi, että lomaa olisi siirretty. Olen kauhulla odottanut juhannusta, sillä parin päivän päästä tulee 20 vuotta siitä, kun minun ja isännän tarina alkoi. Ahdistus kasvaa hirvittävää tahtia. Silmät ovat vähän väliä kyynelissä.

Siitä asti kun muutimme tänne, olemme porukalla käyneet rannassa katsomassa kokkoa ja vaihtamassa kuulumisia tuttujen kanssa. Viime vuonna poikkesin Bellan kanssa iltalenkillä rannassa, mutta se ei tuntunut samalta, kun isäntä makoili kotona suhteellisen heikossa kunnossa. Vaihdoin vain muutaman sanasen tuttujen kanssa ja lähdin pian pois latistamasta muiden juhannusiloa.

Tänä vuonna en osaa päättää, että mitä tekisin. Jatkaisinko yksinäni perinnettä vai hyppäisinkö jo ensi viikon alussa autoon Bellan kanssa ja hurauttaisin jollekin leirintäalueelle. Siinäpä vasta kysymys…

Antibiootteja

Kävin hammaslääkärissä sen samaisen hampaan vuoksi, joka pakotti lähtemään jouluaaton aattona Hesaan hammaslääkäriin ja uudestaan välipäivinä. Tarkoitus oli hoitaa hammas loppuun ja laittaa kruunu. Hammaslääkäri jynssäsi hammasta aikansa, välillä teki vähän häijyä, vaikka hampaan piti olla kuollut. Kerran nytkähdin ja säikäytin hammaslääkärin samalla 🙂

Kruunua ei laitettukaan ja röntgenkuvasta näkyi, että yhdessä juuressa ja leukaluussa on tulehdusta. Sain 10 päivän antibioottikuurin ja uuden ajan elokuun loppulle. Sitten selviää, että onko hammas toipunut vai menneekö poistoon.

Johan tuo vyöruusukin on paranemaan päin ja äitienpäiväkin meni ilman sattumuksia…

Suunnitelmia (tai niiden puuttumista)

Suunnittelin alunperin, että olisin laittanut talon myyntiin keväällä lopetettuani töissä ja toivuttuani vähäsen, mutta koska jatkan töissä kesän yli, niin luultavasti vasta syksyllä jaksan hoitaa talon myyntikuntoon.

Haaveilin irtisanoutuessani pitkästä, pitkästä kesälomasta. Suostuin jatkamaan syksyyn asti ainoastaan sillä ehdolla, että saisin itsekin pitää kesälomaa samaan aikaan pojan kanssa, muuten olisin lopettanut viimeistään kesäkuun lopussa.

Olen ajatellut alan vaihtamista, mutta en osaa päättää, että mihin suuntaan sitä lähtisi. Vaihtoehtoja on niin monia. Koulun penkille pitäisi joka tapauksessa palata. Toisaalta, taloushallinnon alalla on huutava pula työntekijöistä, joten työllistyminen on huomattavasti helpompaa ja suhteellisen hyvätuloista. Taloushallinnon lisäkoulutuskaan ei ole kokonaan poissuljettu. Olen sydämeltäni keikkaduunari, mutta jotenkin aina joutunut vakituisiin työpaikkoihin. Jos nyt pääsisi tekemään keikkoja, kunnes päätös jatkosta valmistuu.

Tämänhetkinen asuinpaikkakunta on virallisesti kaupunki, mutta oikeasti pieni tuppukylä, jossa ei ole juurikaan töitä tarjolla muille kuin sairaanhoitajille. Haaveilen muuttavani johonkin isompaan kaupunkiin; pääkaupunkiseudulle, Turkuun tai Tampereelle. Tai vaikka pohjoisemmas. Hankalaksi tilanteen tekee se, että poika on vielä alaikäinen ja hän on hakenut kouluun tällä paikkakunnalla. Hän ei todellakaan ole valmis muuttamaan yksin mihinkään opiskelijakämppään, joten voi olla, että joudun olemaan täällä vielä pari vuotta.

Se taas asettaa haasteita työpaikkojen hakemiselle. Pääkaupunkiseutu on melko lähellä, mutta työmatkoihin menee paljon aikaa ruuhkien vuoksi. Ruuhka-ajan ulkopuolella Helsingin keskustaan pääsee tunnissa, mutta ruuhka-aikana menee aikaa noin 1,5 tuntia. Turkuun on pidempi matka, mutta sinnekin pääsee reilussa tunnissa.

Toisaalta, ainakin pääkaupunkiseudulla on törkeän hintaiset rivitalokämpät eikä minulla ole niihin tällä hetkellä varaa (en halua enää ottaa lainaa), joten ehkä sitä jaksaisi pari vuotta kulkea täältä. Tavoitteena on kuitenkin löytää kämppä vähän lähempää palveluja. Nyt lähimpiin ruokakauppoihin on matkaa 8 kilometriä eli auto on pakollinen.

Nykyinen autoni on työsuhdeauto, josta joudun kesän päätteeksi luopumaan. Asuntoautolla voi sentään jonkin aikaa kulkea, mutta se on sentään 7-metrinen, joten sitä ei ihan joka paikkaan saa pysäköityä. Kirottu olkoon tilan tarpeeni…

Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni, ahtaus ahdistaa. Normaalin ihmisen ajatus väljyydestä on yleensä liian ahdas minulle. Se tekee kämpän etsimisestä varsin mielenkiitoista.

Eroon roinasta

Syksyllä/alkutalvesta myytiin yksi mikroauton runko ilman moottoria isännän työkaverin tutulle. Saksanreissulla viime kuussa sain rahat mikroauton moottorista, joka oli jo aikaisemmin  myyty.

Isännän tiimikaveri ilmoitti eilen laittaneensa tiimin mikroauton myyntiin. Olimme siitä syksyllä sopineet. Hetken päästä hän soitti uudelleen ja kertoi myyneensä auton, mutta oli kuitenkin tulossa tänään hakemaan akun ladattavaksi. Suunnitelmat muuttuivat aamupäivällä ja auto romppeineen on jo haettu ja maksu saatu. Wuhuu!

Vielä olisi yksi kokonainen mikroauto jäljellä. Sekä pienen moottoriveneen romu ja sen traileri. Ja isohko kaappiperäkärry. Mönkijänraadosta ei varmaankaan tule millään tempuilla enää toimivaa vehjettä, joten se tarvitsee varmaan kärrätä kaatopaikalle yhdessä fillarinrunkojan kanssa, joita löytyy vähän joka puolelta. Autotallissa näyttäisi olevan vähintään 2 tietokonetta. Yhdestä vaatekaapista tiedän löytyvän ainakin 2 vanhaa toimimatonta läppäriä.

Pitäisi oikeasti saada aikaiseksi käydä kaikki paikat läpi ja hävittää tarpeettomat tavalla tai toisella. Yök, ei huvita.

Asuntoautosta en luovu, mutta muista pitää päästä eroon ennen kuin laittaa talon myyntiin. Haaveilen rivitalokämpästä ja niissä harvemmin on niin isoa pihaa/varastoa, että kaikki roinat mahtuisivat. Luultavasti uusi kämppä tulee olemaan huomattavasti tätä taloa pienempi, joten taitaa olla huonekalujenkin karsiminen edessä.

Perässäjuostavan ruohonleikkurin varmaankin pidän, mutta isommasta, päältäajettavasta puutarhatraktorista luultavasti luovun. Harvemmin rivitalossa niin isoja pihoja on, että tarvitsee tuota isompaa. Mitäköhän käyntivikaisen lumilingon kanssa tekisi?

Käytiin varastomökissä hakemassa vararenkaita siihen myytyyn mikroautoon. No mökistä löytyi täysin käyttämätön isohko savustuspönttö, jonka isäntä on teettänyt töissä. Sen olin jo autuaasti unohtanut. Meillä ei enää kukaan kalasta, ei taida olla käyttöä tuollekaan…

Alkuvuoden kohokohdat

Tammikuussa kärsinyt nilkka on parantunut hitaasti, mutta varmasti.

Maaliskuussa sain tarpeekseni työpaikastani, tai lähinnä siellä olevasta sekasorrosta ja huonosta (olemattomasta) johtamisesta (ja miljoonasta muusta asiasta) ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja irtisanouduin. Maaliskuun viimeinen päivä piti olla viimeinen työpäiväni, mutta kolleegani rukoili minua jatkamaan vähän kauemmin. Hämmästyttävää kyllä, hän sai toimitusjohtajan pyytämään, että olisin vielä jonkin aikaa. Olen katkerasti katunut, että suostuin…

Maaliskuussa kävin myös pitkästä aikaa ”ulkona”. Ystävättäreni täytti vuosia ja kävimme sen kunniaksi syömässä ja nauttimassa muutaman juoman. Seuraavana päivänä oli väsynyt olo, mutta ihme kyllä ei minkäänlaista krapulaa.

Odotin, että jotain olisi tapahtunut pääsiäisenä (joulu+hammas, loppiainen+nilkka), mutta ihme kyllä mitään ei tapahtunut. Paitsi, että sain siivouspuuskan!

Kävimme isännän saksansiskon luona puolessa välissä huhtikuuta. Oli kiva reissu, mutta paluupäivänä maanantaina (synttäripäiväni) olimme jumissa Saksassa, koska myöhästyimme jatkolennolta. Pääsimme sentään samana päivänä kotiin, mutta jouduimme tekemään uuden välilaskun Hampurissa.

Seuraavana viikonloppuna kehitin itselleni vyöruusun! Se eteni hiljakseen ja vasta maanantaina tuli suurin osa rakkuloista. Tiistaina aloin epäillä, josko kyseessä olisi vyöruusu, seuraavana päivänä lääkäriin. Kielsin tarvitsevani sairaslomaa, kun ei ollut kipuja. No ne tulivat sitten illalla ja välillä mietin tosissani, että olisinko mieluummin olllut jopa synnyttämässä. En sentään, mutta melkein…

Jotta elämä ei olisi käynyt tylsäksi, sain vapuksi lääkekuurin lisäksi vielä vatsataudin.

Ensi viikolla olisi mutsin nimpparit ja äitienpäivä. Seuraavalla viikolla pojan synttärit ja helatorstai. Toivottavasti ne menevät haavereitta ja taudeitta…

Uuden vuoden aloitusta

Vuoden ensimmäinen viikko meni vatsataudissa. Loppiaisaamuna astuin portaan sivuun ja nilkka taittui. Ja naksahti pahasti. Herätin pojan käyttämään koiraa ja raahauduin kylmäpussin kanssa sohvalle.

Parin tunnin päästä oli pakko antaa periksi ja lähteä terveyskeskuksen päivystykseen. Taas.

Laittoivat minut aika hyvin jonon ohi, minut kutsuttiin neljäntenä sisään vaikka siellä oli ollut 11 mua ennen… Olisi nolottanut, jos ei olisi sattunut niin hirvittävästi. Murtumaa ei sentään ollut mutta kepit törkkäsivät mukaan.

Seuraava aamu olikin jotain ihan kauheaa. Parin tunnin jäädyttämisen jälkeen sain taivutettua nilkkaa oikeaan asentoon, jotta sain sen sidottua. Varpaallakaan ei uskaltanut koskea lattiaan, kun silmissä sumeni heti. Pihalla käynnin jälkeen piti oikaista eteisen lattialle lepäämään, jotta ei mennyt taju. Ulko-ovi oli koko ajan auki, mutta edes pakkanen ei hillinnyt tuskanhikeä valumasta. Lisää jäähdytystä nilkalle.

Mietin jo, että joudunko perumaan oman osani kälyjen kanssa sovitusta anopin  synttärilahjasta. Mutta kunnollisen nilkan jäähdyttämisen ja miljoonan pienen pystyssäkäyntiyrityksen jälkeen olo parani uskomattoman paljon. Eikun anoppi autoon ja kylpylään, jotta kälyt pääsivät touhuamaan synttäritarjottavien kanssa. Minulla oli ehdottomasti paras osuus 🙂

Hierontaa, lounas ja yrttikylpy. Aaaaahhh. Alkuillasta käytiin vielä anoppilassa kaffella.

Seuraava aamu oli melkein edellisen toisinto. Kipu ja paha olo olivat vähän pienemmät, mutta herranjestas että oli kädet ja hartiat kipeet sauvojen kanssa könkkäämisestä ja samojen kohtien hieromisesta. Laiskottelin sitten sohvalla. Ei ollenkaan huono vaihtoehto.

Torstaina könkkäsin takaisin sairaslomalta töihin ja kävin ihan toimistolla. Se olikin yllättävän raskasta. Onneksi mulla on automaattivaihteinen aito, jolla pääsi yksijalkaisenakin huristelemaan. Perjantaina jäin suosiolla kotitoimistolle.

Viikonloppuna laiskottelin lisää ja sunnuntaina hylkäsin kepit, kun nilkkaa pysti käyttämään, kunhan asteli varovasti. Maanantaina nilkka naksui ja jotain taisi mennä paikoilleen.

Vieläkään se ei ole täysin kunnossa, liikuvuus ei ole puoliakaan toisen nilkan liikkuvuudesta ja välillä sattuu kun astuu huolimattomasti. Ei yhtään huvittaisi mennä lääkäriin, mutta kai se on pakko. Samalla voisi pyytää uuden antibioottikuurin hampaaseen, kun sitäkin alkoi taas särkeä alkuviikosta.