Ajonestolaite

Säälittävää…

Lähdin koiran kanssa matkaan keskiviikkoiltana. Ajoimme Turkuun, Ruissaloon, jossa piipahdimme pikaisesti serkun veneellä iltalenkin aikana. Yö oli tosi rauhaton ja heräsin tunnin välein. Kävimme veneellä aamukaffella ennen matkan jatkumista.

Ajelimme ylöspäin 8-tietä ja varmistin jossain vaiheessa, että Sillankorvan leirintäalueella Evijärvellä on vielä tilaa. Kroppa ja mieli huusi vastalauseita, mutta en kuunnellut vaan jatkoin matkantekoa. Tuuli otti välillä tosi kovasti autoon ja itsas koko ajan joutui tekemään korjausliikkeitä, jotta auto pysyi tiellä.

Tarkkana sai siis olla, mutta pidettiin tarpeeksi usein pausseja, joten hyvin jaksoin, vaikka koko ajan oli ajatuksissa, ettei mitään saa tapahtua minulle, sillä nyt ei ole enää toista kuskia. Vain minä ja jos mulle tapahtuu jotain, vaikka nilkan nyrjähdys, niin matka loppuu siihen.

Tilaisuus muuten tekee ihan oikeasti varkaan… Köröttelin parisenkymmentä kilsaa rekan perässä rauhallista tahtia. Parit ohituskaistat tuli vastaan, mutta annoin henkilöautojen mennä ohi ja keskityin pysyttelemään omalla kaistalla ja saamaan rekkaa kiinni. Kun myöhemmin tuli piiiiitkä suora eikä vastaantulijoita, niin painoin kaasua ja lähdin ohittamaan. Adrenaliini vain virtasi suonissa, kun yritin saada 3,8 tonnista autoa kiihtymään (ja pysymään tiellä) ennen kuin suora loppuu tai tulee vastaantulijoita. Jumatsuka, että voi täysperävaunurekan ohittaminen viedä aikaa… Mun imuun lähti kaksi henkilöautoa ja suorastaan hypin kaasun päällä, jotta nekin (hullut) ehtisivät ohittaa. Rauhoittelivat vissiin hermojaan nekin kuskit, kun jäivät pitkäksi aikaa köröttelemään mun taakse 😀

Päästiin hyvissä ajoin perille Evijärvelle, leiriydyttiin ja lähdettiin lenkille. Viime yönä en muutn herännyt kertaakaan! Aamulla ponkaistiin ylös normiaikaan, 6:48. En malttanut edes jatkaa unia vaan keitin kaffet koiran käytön jälkeen.

Aamupäivällä käytiin kylällä ostoksilla (mitään en oikeasti tarvinnut), mutta tulipahan tehtyä kunnon lenkki ja lievitettyä ahdistusta, jota tämä paikka vähän aiheuttaa. Täällä oltiin viimeisenä yhteisenä kesänä viimeinen yö isännän viimeisellä reissulla. Oliko tyhmää valita tämä paikka? Oli.

Lenkin jälkeen syötiin ja vedettiin pitkät päiväunet. Sen jälkeen olen syönyt, uittanut koiraa, lenkkeillyt, kuluttanut aikaa ja toivonut tämän päivän olevan ohi.

Mutsi soitti jossain vaiheessa ja kertoi heidän vievän pojan katsomaan kokkoa meidän ”kotirannalle”. Fiilikset tippuivat nollille sillä hetkellä ja ajatukset/muistot ovat vainonneet siitä lähtien.

Päivä on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Ajankohta on vaikea, ja paikka myös. Juon siideriä yksinäni ja piileskelen autossa. Pihallakaan ei voi olla, kun itikat kuppaavat. Aikaisemmin mun ei tarvinnut murehtia niistä, kun ne olivat aina isännän kimpussa. Sain aikaisemmin kesän aikana vain pari itikan puremaa, nyt niitä on pari päivän aikana kertynyt parikymmentä. Näköjään kelpaa tupakoiva miinusverinen, kun ei ole tupakoimatonta plussaa tarjolla.

Olen päissäni kuin käki tanssilavan vieressä juhannusta juhlivilta piilossa. Naputtelen blogiin ja tuijotan töllöä. Säälittävää, eikö? Olkoot. Se on mun elämää tänään.

Lomalla!

Loma on alkanut! Hämmästyttävää. 1 tiimiläisistä jäi sairaslomalle viikko sitten perjantaina, joten olin hyvin epävarma lomani alkamisesta. Ehkä olisi ollut parempi, että lomaa olisi siirretty. Olen kauhulla odottanut juhannusta, sillä parin päivän päästä tulee 20 vuotta siitä, kun minun ja isännän tarina alkoi. Ahdistus kasvaa hirvittävää tahtia. Silmät ovat vähän väliä kyynelissä.

Siitä asti kun muutimme tänne, olemme porukalla käyneet rannassa katsomassa kokkoa ja vaihtamassa kuulumisia tuttujen kanssa. Viime vuonna poikkesin Bellan kanssa iltalenkillä rannassa, mutta se ei tuntunut samalta, kun isäntä makoili kotona suhteellisen heikossa kunnossa. Vaihdoin vain muutaman sanasen tuttujen kanssa ja lähdin pian pois latistamasta muiden juhannusiloa.

Tänä vuonna en osaa päättää, että mitä tekisin. Jatkaisinko yksinäni perinnettä vai hyppäisinkö jo ensi viikon alussa autoon Bellan kanssa ja hurauttaisin jollekin leirintäalueelle. Siinäpä vasta kysymys…