Pieni ihme

Kissat menivät vanhemmilleni hoitoon lomareissuni ajaksi. Tai niin oli tarkoitus… Kissankutaleet päättivät livistää sieltä ennen juhannusta. Sen vuoksi lyhensin lomaani viikolla. Toivoin, että kissat olisivat pysyneet maisemissa ja olisivat ilmestyneet, kunhan näkisivät tai kuulisivat minut ja Bellan. Niin ei käynyt.

Soitin löytöeläinkotiin, mutta kumpikaan ei ollut siellä. Jätin molempien tuntomerkit. Kyttäiltiin lehti-ilmoituksia, hälytettiin sukulaiset, ystävät ja kumminkaimat pitämään silmät auki.

Ei mitään johtolankaa ja aikaa myöten aloin olla varma, ettei niitä enää nähdä. Appiukko oli vakuuttunut (tai ainakin esitti olevansa), että ne ovat löytäneet uudet kodit.

Tiistai-iltana löytöeläinkodista soitettiin ja kerrottiin, että vanhempi kissa on saattanut löytyä. Soitin saamaani numeroon ja verrattiin tuntomerkkejä. Pakotin itseni pysymään skeptisenä, kunnes löytäjä kertoi läntistä nenän päällä. Silloin tiesin. 🙂

Kävin hakemassa kissan kotiin. Matkalla vetistelin aika lailla. Tuntui siltä kuin vihdoin kaiken paskan jälkeen tapahtui jotain hyvää. Onhan minulla ollut Bella kaverina koko ajan, mutta siitä huolimatta on mieli pysytellyt aika mustana tässä viime aikoina.

Kisu oli todella laiha ja väsynyt oltuaan teillä tiettymillä puolentoista kuukauden ajan, mutta syliini päästyään alkoi heti kehrätä. Kotiin päästyään se juoksi suoraan ruokapaikalle. Siitä lähtien se on vain syönyt ja nukkunut, nukkunut ja syönyt. Ja käynyt pari kertaa sylissä kehräämässä 🙂 Hämmästyttävää, miten nopeasti Kisu on saanut fyllinkiä luittensa ympärille.

En tiedä, että uskallanko enää toivoa, että toinenkin karkulainen saataisiin kotiin.

Advertisement