Tällä viikolla

Maanantaina kävin lääkärissä ja sain lisää sairaslomaa. Kävin samalla pyörähtämässä työpaikalla viemässä sairauslomalappusen ja näyttämässä samalla, että olen tilanteeseen nähden ihan ok-kunnossa. Onneksi olin ottanut mukaani erään ystäväni, hänen läsnäolonsa hillitsi suurimpia tunteenpurkauksia, mitä nyt kollega/ystävä kyynelehti vuoksemme siitä huolimatta, mutta sitä taisin osata odottaa. Kuulin myöhemmin, että jos en olisi käynyt, niin pomo ja kollega olisivat tulleet käymään meillä, ystävinä. Ihania ihmisiä.

Kävin lääkärireissun jälkeen terveyskeskuksessa. Minun piti saada hautauslupa, mutta lääkäri oli sairaana eikä ollut töissä kirjoittamassa sitä. Kävin anoppilassa kahvilla ja lähdimme siskosten kanssa käymään hautaustoimistossa. Hautaustoimiston pitäjä on perhetuttu isännän puolelta, joten epäilin, että isännän asioiden hoitaminen voisi olla liikaa. Onneksi perhetuttu oli viestittänyt erittäin vahvasti, että hän haluaisi hoitaa hautausasiat, jos minulle sopii. Perhetuttu vai joku vieras toisesta hautaustoimistosta? Hetkeäkään ei tarvinnut miettiä, vaikka tiesin hautaustoimistokäynnistä tulevan minulle raskaampi kuin jos olisin käynyt jossain muualla. Minulle on tärkeämpää, että isännän asiat hoidetaan loppuun asti rakkaudella.

Tiistaina irtisanoin isännän kännykkäliittymän, tein osoitteenmuutoksia, soitin sairaskassaan jne. Varasin myös ajan pankkineuvojaltamme perjantaiksi.

Keskiviikkona heräsin hirvittävään jysäriin ja sitä kesti koko päivän. Saksansisko lähti takaisin kotiin Saksaan. Alkuillasta kävin ystäväni luona Bellan kanssa, jotta se saisi leikkiä/riehua ystäväni koiran kanssa ja kuluttaa vähän ylimääräistä energiaa ilman, että minun tarvitsisi hirveästi “riehua” kipeine päineni. Isännän suomensisko kävi illalla koiransa kanssa, kuten on käynyt joka päivä.

Torstaina jatkoin asioiden hoitamista. Vein hautaustoimistoon sen asun, jonka halusin isännälle päälle.

Perjantaina alakulo hiipi kimppuun jo aamusta. Piristyin vähäsen, kun hoidin muutaman työasian. Tiesin, että pankissa käynti olisi raskasta, koska pankkineuvoja kuulosti tiistaina puhelimessa todella murheelliselta tapahtuneesta. Se oli vieläkin raskaampaa. Yritä siinä sitten tsempata ja hoitaa asioita, kun näet selvästi pankkineuvojan itkeneen juuri ennen sovittua aikaa. Hän pidätteli kyyneleitä koko tapaamisen ajan, mutta välillä silmät kostuivat. Kävin sen jälkeen kirkkoherranvirastossa pyytämässä virkatodistusta perukirjoja varten.

Aloin vasta silloin todella sisäistää sen asian, että puolet elämästäni kestänyt suhde on oikeasti päättynyt. Lopullisesti. Soitin siltä seisomalta asianajajalle, joka voisi hoitaa perukirjat yms. En edes yritä hoitaa niitä itse.

Tuntuukohan perjantai enää koskaan perjantailta, vai onko se tästä lähtien kuoleman päivä? Jos nämä kaksi viimeisintä perjantaita ovat olleet näinkin raskaita, niin kauhulla odotan ensi perjantaita, jolloin meillä olisi ollut 16. hääpäivä. Taidan pyytää jonkun seurakseni.